Jyväskylän Huoneteatterilla 12.4.2026 Eugène Ionescon Kuningas kuolee.

No tulihan tämäkin vihdoin katsottua. Ei taida olla montaa esitystä edes jäljellä. Katsomokin vaikutti aika täydeltä eli Huoniksen tuotannot kiehtoo edelleen ja hyvä niin. Harrastajateatterikin tarvii tuloja ylläpitääkseen omaa näyttämöä.

Olipahan taas ihan hienoa katsella lavalle panoa. Ja mikä ettei, huonislaisilta kaikki onnistuu. Vieraileva ohjaaja Kaarlo Kankaanpää oli mallikkaasti saanut suuren joukon näyttelijöitä ihan oikeasti näyttelemään ja liikumaan. Työryhmä näytti käsiohjelman mukaan koostuvan useasta suunnittelijasta ja toteuttajasta.

Mitä sitten näin? Alussa iso joukko voimakkaasti maskeerattuja ilvelijöitä valtasi lavan. Sitten siihen kasautui jonkunlainen kuninkaan hovi mainittakoon kuningas kahdella vaimolla ja perustoimijat siinä ympärillä. Meno tuntui vähän sirkusmaiselta, mutta vähän kerrallaan selvisi, että onhan tässä juonikin. Kuolemaa siinä pohdittiin ja sitä miltä tuntuu kun kuolemisen aikakin oli määritelty. Tarina on kerrottu Kuninkaan kuolemana, mutta pelot ja odotukset kuolemasta ovat ikuisia.

Roolien läpiviennit olivat sujuvia niinkuin Huoniksella pitääkin olla. Siis kaiken kaikkiaan kaikki olivat hyviä. Jos nyt jotain mainitsen niin kuningasta näyttelevä Jere Oksanen ansaitsee erityiskehut. Melkoisen pitkää monologimaista vetoa eikä pätkinyt yhtään. Sairauskin näyteltiin uskottavasti. Sinipukuisesta vaimon Marianne Hautsalon (toivottavasti muistan oikein?) roolista tuli heti alussa jännästi mieleen ministeri Purra ja kuningasta mietin sitten pääministeri Orpona. Sillai poliittistakin replikointia kuului.

Lavastus oli rönsyilevää. Näyttämö oli oikeastaan täynnä tavaraa. Dystopiaa kun kuvattiin niin kaikki oli sitten enemmän ja vähemmän rappiolla. Hienosti oli lavasteisiin tuotu digiaikaa isoilla näytöillä juoksevilla kuvilla. Valo ja äänitehosteet osuivat kohdalleen.

Ionèscon näytelmät ovat absurdin teatterin suunnan näyttäjiä. Ei kuitenkaan kannata tuon laatusanan takia jättä katsomatta. Kyllä tästäkin ihan hyvä jälkimaku juonellisesta ja asoita pohtivasta näytelmästä jäi.

Käykää ihmeessä katsomassa, ette pety.

t. Seppo ja anopin tyttö Riitta

OMA POSTI VAI JONKUN MUUNKIN POSTI

 

Taitaa tosiaan olla niin, että OmaPosti ei olekaan pekästään oma posti vaan se voi olla jonkun muunkin posti.

Sain tänään SINI -tuotteelta kotiin kannetun pikkupaketin.

Lähetykseen sinänsä liittyi huvittavia Postin(?) sekoiluja. Seurasin pakettia netissä. Tulo kesti 13 päivää. Pikkupaketti oli jotenkin sotkeutunut jonnekin koska Posti ilmoitti toimitukseen tulleen odottamattoman virheen ja toimitus viivästyy. Sitten pakettini näytti taas kirjatun toiseen kertaan Tampereella ja Helsingissä.

No paketti kannettiin tänään 30.3. siis kuljetuksen 13. päivänä postiluukkuun. Sitten tuli lisää yllätyksiä. SINI tuote oli pakannut minun lähetykseni SINI siniseen muovipussiin ja sitten taitellut ja teipannut sen niin, että kooksi jäi litteä melkein A4 kokoinen paketti. Kun rupesin aukomaan paketti sisältä solahtikin ensin kaksi tiukkaa kirjekuoren kokoista pikkupakettia ja viimeisen teipin kun aukasin niin sieltä tuli minullekin luvatut klipsit. Hetken aikaa ihastelin, että onpas SINI nyt lähettänyt monessa paketissa minulle näitä ja melkein jo aloin aukoa niitä kahta. Vaan niissä lukikin eri lähettäjä ja vastaanottaja kummassakin. SINI ei ollut niissä lähettäjänä ja paikkakunnatkin oli eriäviä lähettäjän kannalta. Vastaanottajat oli näköjään jyväskyläläisiä kaikissa kolmessa. 

Tämän on täytynyt jotenkin mennä niin, että joku lajittelija on tyrkännyt ne kaksi SINI pussin taitoksen väliin. Mutta kuka? Tampere, Helsinki vai peräti  paikallinen Jyväskylä, joka on jakeluautoon tehnyt lastia. Miten lie, en tiedä.

Ei kovin vakuuttavaa.

Posti kovasti mainostaa Oma Postia, mutta se voi näköjään olla jonkun muunkin posti.

SINI tuotteella ei tässä lie mitään ongelmaa, minusta tämä oli ihan Postin oma huvittavakin moka. Sain Postin asiakaspalvelijan kiinni ja sovimme, että Posti noutaa minulta nuo ylimääräiset. Puhelinmaksukin hyvitettiin.

#omavaijonkunmuunposti

Niskavuoren nuori emäntä

 

Myönteinen teatterireissu Petäjävedelle. Katsottiin la 28.3.26 päivänäytöksenä Niskavuoren nuori emäntä. Esittävä ryhmä on kylän oma Petäjäveden teatteri. Kyseessä on harrastajateatteri Keski-Suomen isossa joukossa vastaavia teattereita.

Mukavaksi näytelmän seuraamisen teki sen sujuminen. En juurikaan havainnut useinkin harrastusnäyttämöille tyypillisiä muistikatkoksia. Tarina eteni sujuvasti. No ehkä siinä loppupuolella yhden ’herraskaisvieraan’ muutama vuorosana tuntui olevan eksyksissä. Saattoi se tietysti johtua nautitusta viinistä ja ruotsinkieli-suomenkieli erimielisyyksistäkin eli olla tarkoituksellistakin. Anopin tyttö toi myös julki puheen selvyyden. Vuorosanat osattiin toistaa selvästi puhuen niin, että niistä tosiaan sai selvää. Ainakin kakkosriville voimakkuuskin riitti.

Se mikä tuntui mukavalle vanhana harrastajateatterilaisena oli nähdä, että esiintymään oli kelpoitettu laajalla haitarilla halukkaita. Eli kuvittelisin, että Petäjävedeltä tekemisen innokkuutta löytyy.

Ohjaaja Minna Tuomanen on saanut suuren ryhmän toimimaan sujuvasti lavalla. En ainakaan mitään sähellystä huomannut. Samoin kaikki olivat saatu enemmän ja vähemmän näyttelemään eikä vain hokemaan vuorosanoja omalla vuorollaan. Siis lavalla reagoitiin ihan kivan tuntuisesti.

En rupea kehumaan erikseen ketään rooleistaan, mutta jos nyt jonkun mainitsen kuitenkin niin Loviisaa esittävän Johanna Jylhän kasvaminen emännän rooliin jäi mieleen. Kaikki suoritukset olivat mainioita.

Käykää katsomassa kun vielä ehtii. Ette pety.

t. Seppo ja anopin tyttö 😁😁

#niskavuorennuoriemantapetajavesi #petajavedenteatteriniskavuori

Lou Salomé

Jyväskylän kaupunginteatterissa lauantaina 14.3.26 päivänäytöksenä.

Esitys yllätti minut olemalla juuri erilainen kuin mitä olin lukemastani ja kuulemastani kuvitellut. Ensinnäkin jos kestoksi ilmoitetaan 2 h 40 min niin sairastan jo ennakkoon pitkästymistä. Nyt ei tapahtunut. Lauteilla edettiin koko ajan sen verran vilkkaasti, ettei aika todellakaan tullut pitkäksi. Siis ei tiivistämisen tarvetta.

Toiseksi olin kuvitellut jonkunlaista sekavaa sirkusmeininkiä vaan tarinahan olikin ihan ymmärrettävästi etenevä. Toki vauhdilla mentiin läpi yhden naisen elämää.

Kolmanneksi anopin tyttären sanoin ’näytelmää oli helppo seurata’. Todellakin repliikeistä sai koko ajan selvän. Osin varmaan senkin takia, ettei taustaäänillä liikaa häiritty kulkua. Loppuviimeeks jäi selkeä kuva mitä juuri oli tapahtunut.

Teksti (Aina Bergroth) on kertomus 1800 luvun naisesta, joka halusi määritellä ja määritti itse itsensä ja olemisensa. Taustalla on tuolloin eläneen naisen filosofi ja psykoanalyytikko Lou Andreas-Salomén elämän tarina. Ja kiinnostava tarina onkin kun ajattelee mitä mahdollisuuksia tuolloin naisella oli edetä. Näytelmän tyylikeinot eivät pyrikkään realistisuuteen vaan kuvaamaan tunnetiloja. Realismia on vuosien looginen juoksu.

Näyttelijät hoitavat monirooliset tehtävänsä ammattimaisesti. Anna-Maija Oka vie upeasti Lou Salomén roolin määrätietoisesti etenevänä naisena vastahakoisessa maailmassa ylä- ja alamäkineen.

Ahti näyttämöä ei ole täytetty juurikaan lavasteilla. Isoilla verhoilla vaihdetaan näkymää.

Taustamusiikilla ei peitetä repliikkejä.

Kaiken kaikkiaan oli hieno ja minun ennakkoluuloni kampittanut esitys. Hienosti oli ohjaaja Liila Jokelin saanut koneiston toimimaan.

#lousaloméjkl #jklteatterilousalomé

Tennessee Williams VIETTELYKSEN VAUNU

Jyväskylän kaupunginteatterilla perjantaina 6.3.26. Yhen äkin päätettiin käydä teatterissa. Ja olipas hyvä että päätettiin. Pitkästä aikaa perinteinen selkeä puhenäytelmä ilman häiritsevää ja puheen syövää taustamusiikkia. Ja mikä teksti, selkeää loogisesti etenevää puhetta alusta loppuun. Helppo seurata ja koukuttava teksti vei väkisin mukanaan. Kelloa ei tarvinnut vilkuilla.

Tennessee Williamsin teksti taitaa olla jo vuodelta 1947. Oiskohan niin, että siihen aikaan kirjailijat kirjoitti suoraviivaisia ymmärrettäviä tekstejä. Tämän pystyisi ymmärtämään pelkästään kuultunakin.

Tarina sijoittuu USA:n eteläiseen osavaltioon ja on hyvinkin amerikkalainen, jos nyt itse ymmärrän sen oikein. Miesten keilaporukat, kortinpeluu porukat, viskin juonti. Naisilla joku sellainen amerikkalaismallinen alistettu(?) mutta hyväksytty perheenäitirooli tai ainakin jonkunlainen alistunut rooli. Toisaalta tulee myös tunne, että loppuviimeeks naiset kuitenkin näyttävät suunnan. Näyttelijät saavat helposti aikaan amerikkalaisen tunnelman. Roolisuoritukset ovat, niinkuin pitääkin ammattilaisilta, onnistuneita. Jos nyt jonkun nostaisin niin Blanchea näyttelevä Elina Saari vetää tosi vaikean roolin uskottavasti. Hän tuo vaikeaan roolinsa erilaiset myötä- ja vastamäet todella upeasti.

Näytelmä kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun herkkä ihminen, joka elää unelmissa, törmää kovaan todellisuuteen. Tarina käsittelee todellisuuden ja illuusion välistä ristiriitaa, vallan ja sukupuolten välistä kamppailua ja vanhan etelän kulttuurin rappeutumista.

Näyttämölle oli tehty hienosti realistinen lavastus työväenluokan asunnosta kerrostalossa. Valot tukivat kohtauksia osaavasti. Ja luojan kiitos taustamusiikkia oli sopivan vähän eikä sillä peitetty roolipuhetta. Ihan muutamassa kohdassa hetkellisesti volyymi nousi. Kuvien ja videoiden projisointia hyödynnettiin esitystä tukien ovelasti.

Kannattaa katsoa. Jos tykkäät, ettet tykkää teatterista niin tässä olisi näytelmä, joka saattaisi muuttaa käsityksesi.

 

 

Jyväskylän kaupunginteatteri pe 30.1.26 ja näytelmä oli ’kato mua kun mä puhun sulle’.

Pelkistetty näyttämökuva, muutama iso ikkuna, liukuovi. Ollaan olohuoneessa, jossa iso sohva, isossa soralaatikossa bonzai puun tyylinen kasvi lampun alla eikä paljon muuta. Seinät vaaleat ja niissä kaksi suorakulmaista käännöstä. Sohvalla heräilee aikuinen nainen, ikää vaikea arvata ja kohta ilmestyy nuorehko(?) mies.

Alkaa pitkä polveileva keskustelu. Jonkun aikaa yritän miettiä mitähän järkeä tässä on ja onko joku tarkoitus, tapahtuuko kohta jotain. Aika pian huomaan kuitenkin seuraavani tuota keskustelua vaikken juonesta saakaan kiinni. Keskustelu on luontevan sujuvaa ja polveilee laajalla alueella. Ehkä se salaisuus on siinä että keskustelu pyörii elämän perusasioissa ja asioissa jotka usein jäävät puhumatta sukupolvien välillä. Usein näyttä aihe satuttavankin, mutta silti jatketaan, välillä fyysisyyteen asti.

Toisessa näytöksessä näyttämö on kätevästi pyöräytetty ympäri ja ollaan pihan puolella. Keskustelu, joskus fyysinenkin, jatkuu. Jos ensimmäisessä jaksossa oltiin äiti poika suhteessa niin nyt mennäänkin ikäänkuin isä tytär väännöllä. Samalla lailla puhutaan asioista, joita ei ehkä tullut sanotuksi. Vuoropuhelu on soljuvan arkikielistä ja se vie mukanaan.

Loppu viimeeks kyllä minulle jäi epäselväksi näytelmän pohjimmainen tarkoitus, jos sillä nyt sellainen olikaan. Silti näytelmä oli hyvä ja sitä oli helppo seurata ja sen teki ihan mielellään. En siis pettynyt.

Näyttelijät vetivät roolinsa upeasti ja antautuivat jotenkin hienon fyysisestikin suoritukseensa. Eli ei ollut pelkkää sanojen soljuntaa. Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen antautuivat suoritukseensa ihmisinä kaikkine mahdollisuuksineen. Kumpikin ovat hyviä, mutta ehkä erityiset kehut antaisin Hegylle.

Käykää ihmiset katsomassa vaikka aihe vierastuttaisikin, kannattaa mennä.

Seppo