Jyväskylän kaupunginteatteri pe 30.1.26 ja näytelmä oli ’kato mua kun mä puhun sulle’.

Pelkistetty näyttämökuva, muutama iso ikkuna, liukuovi. Ollaan olohuoneessa, jossa iso sohva, isossa soralaatikossa bonzai puun tyylinen kasvi lampun alla eikä paljon muuta. Seinät vaaleat ja niissä kaksi suorakulmaista käännöstä. Sohvalla heräilee aikuinen nainen, ikää vaikea arvata ja kohta ilmestyy nuorehko(?) mies.

Alkaa pitkä polveileva keskustelu. Jonkun aikaa yritän miettiä mitähän järkeä tässä on ja onko joku tarkoitus, tapahtuuko kohta jotain. Aika pian huomaan kuitenkin seuraavani tuota keskustelua vaikken juonesta saakaan kiinni. Keskustelu on luontevan sujuvaa ja polveilee laajalla alueella. Ehkä se salaisuus on siinä että keskustelu pyörii elämän perusasioissa ja asioissa jotka usein jäävät puhumatta sukupolvien välillä. Usein näyttä aihe satuttavankin, mutta silti jatketaan, välillä fyysisyyteen asti.

Toisessa näytöksessä näyttämö on kätevästi pyöräytetty ympäri ja ollaan pihan puolella. Keskustelu, joskus fyysinenkin, jatkuu. Jos ensimmäisessä jaksossa oltiin äiti poika suhteessa niin nyt mennäänkin ikäänkuin isä tytär väännöllä. Samalla lailla puhutaan asioista, joita ei ehkä tullut sanotuksi. Vuoropuhelu on soljuvan arkikielistä ja se vie mukanaan.

Loppu viimeeks kyllä minulle jäi epäselväksi näytelmän pohjimmainen tarkoitus, jos sillä nyt sellainen olikaan. Silti näytelmä oli hyvä ja sitä oli helppo seurata ja sen teki ihan mielellään. En siis pettynyt.

Näyttelijät vetivät roolinsa upeasti ja antautuivat jotenkin hienon fyysisestikin suoritukseensa. Eli ei ollut pelkkää sanojen soljuntaa. Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen antautuivat suoritukseensa ihmisinä kaikkine mahdollisuuksineen. Kumpikin ovat hyviä, mutta ehkä erityiset kehut antaisin Hegylle.

Käykää ihmiset katsomassa vaikka aihe vierastuttaisikin, kannattaa mennä.

Seppo