NIINKUIN MÄRKÄÄ POLTTAIS

Keittiön pöydän ääressä pimeessä saunan jälkeen olutlasi edessä. Ikkunan takana pimeä perämetsä. Läpi kuultaa naapuritalon kirkkaat pihavalot. Omankin takapihan valotolppa koittaa jotenkin puolustaa olemassaoloaan. Maassa oleva yhden sentin lumikerros antaa hiukan tehoa tuohon ponnisteluun. Rusakko loikkii takapihan poikki. Pysähtyy katselemaan kuistin talvi-istutuksia ja jatkaa matkaa. Kohta sama(?) rusakko koikkelehtii toiseen suuntaan. Metsän takana kävelytiellä silloin tällöin joku kävelijä. Oravalauma on jo asettunut yöpuulle, päivänvalo on varattu niiden temmellykselle ja kilpailulle tinttien kanssa ruokintatarjonnasta.

On kuolettavan rauhallista.

Näin oli toissapäivänä. Näin oli eilen. Näin on tänään. Näin on varmaan huomenna. Näin on varmaan ylihuomenna. Näin on ollut maaliskuusta joulukuuhun tänä koronavuonna. Näin on ollut eikä loppu vielä häämötä.

Näiden kuukausien aikana on päässä kypsynyt vaikka minkälaisia ajatuksia. Hämmentävintä on ehkä jonkinlainen antautumisen tunne. Meidät ikäihmiset totutellaan nyt pandemian varjolla hiljaiseloon, jossa meidän varmaan toivotaan viettävän se vähä loppuaikakin. Elelemme loppuelämän ihan huomaamatta omissa oloissamme häiritsemättä ns. nuorempia ikäluokkia.

Yhdeksän kuukautta on mennyt yllättävän helposti. Laiskana minulle on aina ollut vaikeaa lähteminen ja nyt ei ole tarvinnut lähteä. Saa olla omissa oloissaan vaimon kanssa. Minua on vielä onni potkaissut sikäli, että vaimoni on entistä enemmän innostunut laittamaan ruokaa kotona. Ja nyt on vielä kokeiltu vaikka mitä uuttakin. Hyviä ovat olleet ja ilmeisen oikeaoppisiakin sikäli, että nyt jo mahtava ylipainoni ei kuitenkaan ole noussut. Itse olen täysin uusvanha-avuton ruoanlaitossa niin, että tilanne on tosiaan minusta mukava.

Keväästä syksyyn tuli jonkun verran sauvakäveltyäkin lähiympäristössä ja valokuvattua. Yllättävän paljon sitä huomaa yksityiskohtia lähiönkin luonnossa pyöriessään. Nyt kun tuli pimeetä ja märkää ja loskaa niin kävely on jäänyt minulta vähemmälle. Tekosyitä, pitäis vaan lähteä. Kaupalla on käyty tyyliin kerran viikossa. Kesällä vähän useamminkin kun oli olevinaan helppo jakso koronassa. Nyt mennään taas kerta viikkoon. Muutkin tarpeelliset käynnit on itse hoidettu kun eihän sitä voi jalattomaksi heittäytyä. Luuleevat vielä vanhaksi.

Keväällä ja kesällä tuli äänikirjoja kuunneltua. Ajattelin, että illalla voi nukkumaan mennessä kuunnella niitä kun en osaa lukulasien kanssa sängyssä lukea. No, se loppui kun muutaman kerran nukuin luurit korvissa. Aamulla piti sitten yrittää kelata takaisinpäin.

Elämäni ensimmäisen kuvat kirjaksi -projektinkin sain tehtyä. Nyt odottelen sitä painosta eli lopputulosta en vielä osaa kehua. Kävin oikein yhdeksän tunnin nettikurssinkin aiheesta. Oli muuten ihan mukavaa hommaa.

Matkustaminen loppui. Nyt on siirrettyjen matkojen tavoite huhtikuussa 2021 Saksaan, mutta ei oikein näytä lupaavalta sielläkään. Teatterit yms. tapahtumat käytännössä loppuivat. Ihan muutamassa ehdittiin käymään kun ei ollut niin voimakkaita suosituksia.

Monesta näkökulmastahan tätä tilannetta voisi nähdä. On hyviä puolia ja vähemmän hyviä puolia. Eipähän kukaan pyri enää halaamaan!

Elämä jatkuu vaikka onhan se joskus niinkuin märkää polttais.

Mietiskeli joulukuun 17.2020

Seppo Salminen

Ajatuksia Postista ja sen kulusta

 

Ajatuksia Postista ja sen kulusta

Eletään jotain Korona-ajan kahdeksatta kuukautta rajoittelumielessä. Aloimme turkulaisten ystävien kanssa ajankuluksemme aktiivisen postikorttien lähettelyn toinen toisillemme. Lienee jopa kortti per viikko ollaan vähintään puolin ja toisin välitetty.

Sen myötä on herännyt ajatuksia ja ihmetyksiäkin.

Postileima ei näytä olevan enää ollenkaan oleellista. Yhteensä liki sadasta lähettämästämme kortista vain pieni osa on leimattu jossain Postin toimipisteessä. Tästä pääsemmekin kysymykseen millä korttien ja kirjeiden määrä lasketaan? Posti kertoo määrän vähentyneen, mutta jos se lasketaan leimauksista niin ei ihme.

Saako leimaamattoman postimerkin käyttää uudelleen?

Postin reitit ovat välillä maallikolle epäloogisia. Turusta ainakin leimatut kortit näyttävät olevan Helsingin leimalla eli matkalla Jyväskylään käydään Helsingissä. Tuleekohann ne liemaamattomat suorempaa. Samoin Jyväskylästä Turkuun menneet leimatut kortit ovat saaneet Tampere leiman, mutta sehän on niinkuin matkalla. Kuriositeettina täytyy mainita Mikkelistä lähetetty, joka näytti kiertäneen Kuopion kautta Turkuun.

No nämä mutkat tietysti ovat ymmärrettävästi Postin keskitettyjä jakelukeskuksia.

Varmuus näyttäisi olevan kunnossa meidän harjoituksen kohdalla. Ilmeisesti kaikki lähetyksemme ovat tulleet perille.

Oma posti sovellus tarjoaa lähetyksien seurantaa. En ole ottanut käyttöön, mutta hauska kokeilu järjestyi tästäkin. Tilasin toimittajalta pikkupaketin suoraan ystävillemme Turkuun. Sain sähköpostin, jossa kerrottiin toimituksen olevan käsitelty ja voit linkistä seurata matkan edistymistä. Nopeasti siinä kerrottiin Postin vastaanottaneen lähetyksen ja sen olevan matkalla. Paketti kannettiinkin varsin nopeasti kotiin keskiviikkona. Nyt kuitenkin kun tarkistan tänään lauantaina mikä on tilanne niin Posti kertoo toimituksen olevan edelleen matkalla. Odotamme siis josko sieltä tulee vielä toinenkin paketti.

Yleisesti ottaen slow down -moodissa elävän eläkeläisenä minulle on riittänyt Postin palvelu kunhan ei ole tarvinnut hakeutua konttoriin. Niitä kun ei tahdo löytää kun ne on piiloitettu erilaisten toimijoiden sisään.

Kirjeiden kannon loppumisen tiistaisin ja nyt vielä kai perjantaisinkin en ole kokenut varsinaisesti haittaavan elämääni. Toki joskus miettii montakohan minulle tulevaa arvopostia on teillä tietymättömillä, kun kuulee noita esimerkkejä. Toisaalta eihän se haittaa kun en niistä tiedäkkään. Laskut saakin hukkua.

Seppo Salminen

Korona ja kulttuuri

 

Vaikuttiko kulttuurin puute hyvinvointiini?

Minulta kysyttiin miltä tuntui olla aktiivinen kulttuurin kuluttaja määrättynä karanteeniin? Koinko, että kulttuurin puute teki jotain hyvinvoinnilleni? Tämä laittoi pohtimaan mitä se kulttuuri oikein on ja olenko minä kulttuurin kuluttaja ja olenko puutteessa.

Kaikki tietävästä internetistä löysin seuraavia määritteitä mitä kulttuuriin esimerkiksi kuuluu: taide ja kirjallisuus, ajattelun ja tuntemisen tavat, toimintatavat tai -mallit, esim. tunteiden näyttäminen tai kätkeminen tai fyysisen etäisyyden säilyttäminen kanssaihmisiin, tavat tervehtiä tai syödä, kehonkieli, elintavat, perinteet, yksilön perusoikeudet, vakaumukset ja arvojärjestelmät.

Ylläolevassahan on minusta koko meidän sivistyksemme ja kyllähän tämä ”koronteenielämä” on enemmän ja vähemmän vaikuttanut kaikkien noiden asioiden kokemiseen. Jos nyt kuitenkin ainakin aluksi julkaisun teemankin mukaan miettisin teatteria. Seitsemäs maaliskuuta viime keväänä mentiin Turun kaupunginteatteriin katsomaan Ronald Harwoodin Pukijaa. Oli vaikuttava ja mieleen jäävä kokemus. Vaan heti meidän jälkeen sitten ko teatteri pistikin lapun luukulle. Turkulaiset ystävämmekin irvistelivät meille, että mitä tänne tulitte ja saitte laitoksen kiinni. No, kyllähän syynä oli sitten valtakunnallinen kierre pistää teatterit ja monet muutkin kulttuurilaitokset(?) kiinni ettei tätä Koronaa levitettäisi.

Aluksi tuntui, että mitäpä tätä nyt pohtimaan. Eipähän tarvitse laittautua tilaisuuksiin, niinkuin nyt muutenkaan varsinaisesti laittautuisin. Toki sitä katseli kaikkia näytelmämainoksia, että nuokin nyt keväältä jäävät paitsioon, mutta tuleehan sitten kesäteatterit. Vaan ei tullut kesäteatteritkaan. Ihmisten eristäminen omiin ”koloihinsa” vaan jatkui kun kesä alkoi koittaa. Monet kesäteatterit ilmoittivat aika nopeasti siirroista ensi vuoteen tai muita vastaavia keinoja. Toki muutamaan paikkaan ilmoittautui sitten joitakin näyttämöryhmiä viemään kuitenkin jotain lavalle. Kuitenkin huomattavan pieniä olivat mahdollisuudet. Itsekin sitten loppujen lopuksi tulin käyneeksi tasan yhdessä kesäteatterissa ja sekin oli sellainen suurin mahdollinen katsomo, jossa sai pitää näitä kehoitettuja etäisyyksiä.

Tästäpä päästään sitten tilanteen vaikutuksiin itseni kannalta ja vähän tuon vaimonikin. Periaatteellisesti en suostunut eristäytymään vaikka ikäni ja hengityselimienikin puolesta riskiryhmää olenkin. Marketissa ja muillakin asioilla on käyty ihan itse. Alussa sitä ajatteli, että eihän tuo teatterin puute nyt tunnu missään. Kas kummaa kun aika nopeasti sitä rupesi kaipaamaan. Teatterissa käynnit kun on sopivin väliajoin olleet eläkeläisen elämässä sellaisia piristäviä vaihteluja niin tuli vähän sellainen ”tässäkö tää oli” tunne. Markettiin kerran viikossa ja apteekkiin tarvittaessa. Kun sitten jäi pois kaikenlaiset muutkin yleisö- ja yhteisötapahtumat ja ei oikein kylässäkään kenenkään luona käyty niin kyllä se söi ihmistä. Eihän tilanteelle mitään voinut, mutta kuitenkin. Välillä uutisia katsellessa mietti, että kyllä nuo ruotsalaiset osaa ottaa ihan toisella lailla. No, seuraukset on vielä arvoituksia siinä kumpi pärjäsi paremmin. Matkailunkin koen kulttuuriksi, jota olen paljon harrastanut ja siihen on myös teatteriakin välillä liittynyt. Niinkuin nähty on rajat meni kiinni ja kotimaassa paikat oli kiinni. Matkaile nyt siinäkään kulttuurin perässä.

Pohjimmiltaan laiskana eläkeläisenä en ole kauheasti surrut tätä tilannetta Eipähän tarvi lähteä eikä valmistautua eikä suunnitella. Samat arkivaatteet voi aamulla vetäistä päällensä ja nauttia päivän rutiineista: aamupala, lehti, läppärillä istumista, lounas, sauvakävelylenkki, kahvit, kello viiden tee (kulttuuria?), televisio, saunominen, saunaoluet. Siis helppoa paikallaan pysyvää ei mitään uutta vaativaa jo opittua elämää. Miksi sitä nyt tarvitsisi jonnekin mennä? Elämänkumppanikin tuntuu oikein innostuneen kotikokkaamiseen entistä enemmän ja kyllä maistuu.

Mutta ei se nyt ihan kuitenkaan noin ole. Kyllä sitä harvase päivä on pohtinut, että kyllä oikeastaan olisi kiva mennä sinne ja osallistua tuonne ja käydä matkoilla jne. Vallankin siinä saunaoluen aikaan tuo ajattelu meinaa ottaa vallan. Siis kyllä tuo kaikenlainen kulttuurin puute pohjimmiltaan syö mieltä. Tulee sellainen itseään syyllistävä olo, että etkö nyt mitään muuta voi tehdä kuin nauttia ja laiskotella paikallaan pysyen.

Nythän nuo teatterit (muun muassa) alkavat taas avata ovia. Toki erikoisjärjestelyin turvallisuuden varmistamiseksi. Mutta kun maaliskuusta alkanut saarnaaminen eristäytymisen merkityksestä on salakavalasti pesiytynyt mieleen niin kyllä se pyrkii pitämään pysähdyksissä vaikka kuinka uhoankin etten eristäydy.

Seppo Salminen