NIINKUIN MÄRKÄÄ POLTTAIS

Keittiön pöydän ääressä pimeessä saunan jälkeen olutlasi edessä. Ikkunan takana pimeä perämetsä. Läpi kuultaa naapuritalon kirkkaat pihavalot. Omankin takapihan valotolppa koittaa jotenkin puolustaa olemassaoloaan. Maassa oleva yhden sentin lumikerros antaa hiukan tehoa tuohon ponnisteluun. Rusakko loikkii takapihan poikki. Pysähtyy katselemaan kuistin talvi-istutuksia ja jatkaa matkaa. Kohta sama(?) rusakko koikkelehtii toiseen suuntaan. Metsän takana kävelytiellä silloin tällöin joku kävelijä. Oravalauma on jo asettunut yöpuulle, päivänvalo on varattu niiden temmellykselle ja kilpailulle tinttien kanssa ruokintatarjonnasta.

On kuolettavan rauhallista.

Näin oli toissapäivänä. Näin oli eilen. Näin on tänään. Näin on varmaan huomenna. Näin on varmaan ylihuomenna. Näin on ollut maaliskuusta joulukuuhun tänä koronavuonna. Näin on ollut eikä loppu vielä häämötä.

Näiden kuukausien aikana on päässä kypsynyt vaikka minkälaisia ajatuksia. Hämmentävintä on ehkä jonkinlainen antautumisen tunne. Meidät ikäihmiset totutellaan nyt pandemian varjolla hiljaiseloon, jossa meidän varmaan toivotaan viettävän se vähä loppuaikakin. Elelemme loppuelämän ihan huomaamatta omissa oloissamme häiritsemättä ns. nuorempia ikäluokkia.

Yhdeksän kuukautta on mennyt yllättävän helposti. Laiskana minulle on aina ollut vaikeaa lähteminen ja nyt ei ole tarvinnut lähteä. Saa olla omissa oloissaan vaimon kanssa. Minua on vielä onni potkaissut sikäli, että vaimoni on entistä enemmän innostunut laittamaan ruokaa kotona. Ja nyt on vielä kokeiltu vaikka mitä uuttakin. Hyviä ovat olleet ja ilmeisen oikeaoppisiakin sikäli, että nyt jo mahtava ylipainoni ei kuitenkaan ole noussut. Itse olen täysin uusvanha-avuton ruoanlaitossa niin, että tilanne on tosiaan minusta mukava.

Keväästä syksyyn tuli jonkun verran sauvakäveltyäkin lähiympäristössä ja valokuvattua. Yllättävän paljon sitä huomaa yksityiskohtia lähiönkin luonnossa pyöriessään. Nyt kun tuli pimeetä ja märkää ja loskaa niin kävely on jäänyt minulta vähemmälle. Tekosyitä, pitäis vaan lähteä. Kaupalla on käyty tyyliin kerran viikossa. Kesällä vähän useamminkin kun oli olevinaan helppo jakso koronassa. Nyt mennään taas kerta viikkoon. Muutkin tarpeelliset käynnit on itse hoidettu kun eihän sitä voi jalattomaksi heittäytyä. Luuleevat vielä vanhaksi.

Keväällä ja kesällä tuli äänikirjoja kuunneltua. Ajattelin, että illalla voi nukkumaan mennessä kuunnella niitä kun en osaa lukulasien kanssa sängyssä lukea. No, se loppui kun muutaman kerran nukuin luurit korvissa. Aamulla piti sitten yrittää kelata takaisinpäin.

Elämäni ensimmäisen kuvat kirjaksi -projektinkin sain tehtyä. Nyt odottelen sitä painosta eli lopputulosta en vielä osaa kehua. Kävin oikein yhdeksän tunnin nettikurssinkin aiheesta. Oli muuten ihan mukavaa hommaa.

Matkustaminen loppui. Nyt on siirrettyjen matkojen tavoite huhtikuussa 2021 Saksaan, mutta ei oikein näytä lupaavalta sielläkään. Teatterit yms. tapahtumat käytännössä loppuivat. Ihan muutamassa ehdittiin käymään kun ei ollut niin voimakkaita suosituksia.

Monesta näkökulmastahan tätä tilannetta voisi nähdä. On hyviä puolia ja vähemmän hyviä puolia. Eipähän kukaan pyri enää halaamaan!

Elämä jatkuu vaikka onhan se joskus niinkuin märkää polttais.

Mietiskeli joulukuun 17.2020

Seppo Salminen