MESTARI

Koeyleisön joukossa sain katsoa tämän Jyväskylän teatterissa pe 17.1.25. Ensi-ilta on tulossa tulevalla viikolla. Teatteri kertoo tämän olevan tyyliltään draama. Kaikki tietävä tekoäly sanoo tyylilajista näin: Draama on eräs esittävän taiteen muoto, joka keskittyy tarinoiden kertomiseen konfliktien ja tunteiden avulla.

Kumpaakin koin näkeväni ja kuulevani nyrkkeilijä Tarmo Uusivirran viimeisien vuosien vaiheista kertovassa Pasi Lampelan kirjoittamassa ja ohjaamassa Mestarissa.

Jukka-Pekka Mikkonen tekee uskottavan näköisen roolityön Tarmo Uusivirtana sekä ulkoisella olemuksellaan että ilmaisullaan. Ilmeisesti fyysiseen esiintymisen on panostettu kun ainakin maallikon silmissä kehäliikunta ja iskujen jakaminen olivat hyvin uskottavia. Olemus tosiaan vaikuttaa kuntoaan ylläpitävältä urheilijalta. Ilmaisukin on jollain lailla sellaista suomalaisen perusmiehen suoraviivaista ’ei turhia puhuta’ tyyliä. Elämän tuska ja sen paine heijastui replikoinnissa. Kokemukseeni tietysti vaikuttaa tietoisuus siitä mitä kohti hänen elämänsä menee.

Hannu Lintukoski valmentaja Aarno Luoman(?) roolissa on myös suomalaisen uskottava perusmiehen tosissaan asiaansa antautuvana ja uskovana toimijana. Tunneilmaisut myötä ja vastamäessä eivät jää epäselviksi. Välillä tämä rooli meinaa jättää Tarmon roolin taakseen. En tiedä oliko näyttelijät mikitetty Ahti -näyttämöllä, mutta Lintukosken ääni kyllä kuuluu. Jotenkin se kuitenkin kuuluikin ehkä meneillään oleviin hyvinkin monitunteiseen kohtauksiin.

Elina Saarelan rooli tulipalosta selviävänä ja Tarmon avovaimoksi ajautuvana naisena täydentää kokonaiskuvaa mitenkään erityisesti korostamatta. Tuodaan vaan elävän elämän arkisia, joskus mukaviakin, hetkiä ilolla ja väliin surullakin lavalle. Elävän elämän oikeata nimeä hänelle en nyt juuri muista.

Lavastus on jännästi rakennettu monikäyttöiseksi. Keskeisenä on tietysti nyrkkeilykehä, joka muototuu kohtauksien mukaan muotoutuvaksi paikaksi. Valo jä äänitehosteilla luodaan tulipalosta alkaen uskottavia tunnelmia.

Kokonaisuutena, jos ajattelen niin ensimäinen näytös on ehkä jotenkin puuduttavaa. Siinä mennään nyrkkeilyottelu – harjoittelu – elämän pohdintaa – nyrkkeilyottelu – harjoittelu – elämän pohdintaa – jne. tyylillä. Otteluita käydään ja voitetaan. Ei kuitenkaan väsyttävää koska vauhdilla edetään kohti jotain määränpäätä. Toinen näytös onkin sitten ihan erilainen. Siinä tulee jotenkin monipuolisempia elämän kuvioita ja keskitytään enemmänkin päämäärään. Loppu on sitten meille iäkkäämmille muistissa oleva juttu.

Jotenkin mietin, että sen loppuratkaisun jälkeen vielä käyty lyhyt vaimon ja valmentajan kohtaus oli jotenkin turha. No ehkä siinä kirjailija tuo sitä ’elämä jatkuu kuitenkin’ periaatetta esille.

Lavalle pano on puristettu väliaikoineen reiluun pariin tuntiin eli minkäänlaisesta pitkästymisestä ei tarvitse kärsiä. Sen verran tapahtuu koko ajan. Kannattaa käydä katsomassa tämäkin Pasi Lampelan näytelmä. Ei aiheuta pettymystä. Meille iäkkäämmille tämä oli helppoa seurata kun Uusivirran tarina on tuttu ja jyväskyläläisenäkin muutaman repliikit osuvat. Mutta kyllä tämä varmaan ihan Jyväskylän uilkopuolellakin ja myös kohdetta tuntemattomille voisi mennä draamana suomalaisen miehen taistelusta itsensä ja ympäristönsä kanssa.

#mestarijkl #jklteatteri