Miksi se on niin vaikeaa hyväksyä?

Uuden pesäpallostadionin alakerran kioskilla kohtasin (taas) hämmentävän tilanteen. Kysyessäni onko tosiaan makkaranmyynti vain yläkerrassa vastasi ystävällinen myyjähenkilö näin olevan. Lähes samaan hengenvetoon hän tarjoutui hakemaan minulle makkarat yläkerrasta.

Toki tuntui hyvältä tuollainen palvelualttius. Saman tien kyllä tuli järkytys. Olenko minä tosiaan muuttunut jo niin raihnaisen näköiseksi, että ventovieraatkin katsovan  minun apua tarvitsevan. No kuvista voitte itse päätellä muutoksen kokoa.

Toki kiireesti selitin, että kiitos vaan ei tarvitse. Ja kyllä minä ihan itsekin voin kävellä portaat ylös. Ja onhan tuolla hissikin. 

Todenperään  onhan minulla huono kunto ja ,

'hengenahdistusta' on rasituksessa. Ja tietty sairaalloinen ylipainokin puhalluttaa. Mutta kyllä minä vielä jaksan tarvittaessa portaita kiivetä. Vaikka sitten jotuisinkin perillä vähän puhaltamaan.

Hissi olikin sitten epäkunnossa ja laiskuuttani en lähtenyt makkaran perään kiipeämään yläkertaan. Palasin kioskille ja ostin jäätelön anopin tytölle ja itselleni. Sanoin myyjälle vain, että se hissikään  ei toiminut. Hän välittömästi ihan ystävällisesti vielä varmisti, että kyllä hän hakee ne makkarat jos haluat. Tyydyin  jäätelöön.

Sitten tuli pitkää jälkipohdintaa peliä katsellessani, että miksei sitä voisi myöntää olevansa jo ikäihminen ja huonokuntoinenkin ja nauttia palvelusta silloin kun sitä saa. Kai se on kuitenkin se perusylpeä luonnes eli 'ei mua tartte autttaa' asenne. Saa nähdä milloin sitä antaa periksi ja oppi nauttimaan.

Tuumaili Sepponen tänään.